Markku kävelee pihamaalle, korjaa renkipojalta jääneen tadikon vajaan ja käy Villen luokse.
— Joko sitä huomenissa ruista kynnätät maihin? kysyy Ville.
— Eiköhän. Johan tulee aikakin. Villeä ei taida nukuttaa, koskapa valvoo?
— Ei. On tämä ilta niin kovin mukava. Ja sitten on tässä miettimistäkin yhtä ja toista.
— Taitaa Ville sitä samaa, mitä minäkin.
Markku istuu pihakivelle ja hengittää nauttien saunakukan voimakasta tuoksua.
— Mitäs tuota sinä… minä vain sitä samaa, monet kerrat jo ennen mietittyä, että tulipas meistäkin ihmisiä.
Ville naurahtaa ja katsoo, mitä Markku tähän…
— Sitäpä samaa minäkin. Kun on tämä talokin minusta ihan kuin toinen, vaikka onkin vanha Harmaala, sanoo Markku.
— Niinpä niin. Ja nuokin saunakukat tuossa pihamaalla… eivätkö nekin ole sinusta rehevämpiä ja tuoksuvampia kuin ennen?