Markkukin oli tullut navettaan.
— Tällaista meillä on. En saa palvelijoille mitään, tekevät niinkuin taitavat.
Sepä ihme, ettei heille saa, mietti Kerttu. Huhtalassa tekivät palvelijat niin kuin sanottiin, eikä kukaan väittänyt vastaan. Syy oli Markussa itsessään, kun antoi palvelijain laiskotella. Vanha emäntä ei jaksanut katsoa enää kaikkea.
Sikalassa olivat asiat samoin kuin muualtakin. Siellä oli emakko porsimassa. Vanha kestieukko, Ristiina, istui pehkuläjällä nurkassa vahtimassa ja välitteli, että emakko oli niin laiha ja voimaton, ettei varmaankaan jaksanut saada kunnialla porsaitaan ilmoille.
— Ei olisi neitin pitänyt tulta katsomaan tätä surkeutta. Piiat, sen täytiset, eivät kehdanneet syöttää lunttia, kun minä olin sairaana. Siinä se nyt istuu ja miettii huonoa asemataan.
Kerttu seisoi kynnyksellä ja nauroi Ristiinalle ja emakolle. Siinä ne istuivat vastakkain pehkuissa ja valittelivat. Kyllä totisesti pitäisi hänen joutua Harmaalaan. Kotona pitikin hän joka päivä silmällä sikalaa.
Vanha emäntä näytteli nuoruudenaikaista vaateaittaansa. Siellä oli todellakin näkemistä. Orret notkuivat vaatteitten painosta ja vanhoja ryijyjä, perittyjä ja omia tekemiään, oli kääröinä ja levällään kirstujen ja vasujen päällä.
— Olen, näitä tomuuttanut aina pari kertaa vuodessa ja koettanut muutenkin säilyttää. Kun tulet Harmaalaan, saat kaikki nämä, sanoi Leena. — Minä en enää tarvitse mitään.
Emäntä näytteli tytölle kaikki aitat. Yhden aitan nurkassa oli kasa pulloja. Markku oli niitä sinne säästellyt. Kerttu kävi totiseksi ne nähtyään.
Leena huomasi sen.