— Siinä on vielä… vanhoja muistoja. Piti ne ennen tuloasi kantaa siitä rauniolle, vaan jäivät… Kai lienet kuullut, että meidän isäntä oli ryyppymies ja poikaankin tartutti paheensa, mutta…
Emännästä näytti olevan vaikeata puhua asiasta. Kerttu seurasi osanotolla hänen puhettaan.
Nielaistuaan jotakin katkerata jatkoi Leena:
— Markku varmasti jättää kokonaan maistamisen, kun sinä tulet. On siitä puhuttu jo monta kertaa, ja Markku on luvannut. On semmoinen pehmeäluonteinen, että antaa toverien vietellä. Ja sitten sukuperintö… siinä on voittamista.
Leena tarttui Kertun käteen.
— Kyllä Markku voittaa, kun sinä autat. Koetetaan yhdessä.
— Niin, niin, kyllä minä uskon, että se jää. Markkua vain pitää kohdella hyvin silloinkin, kun hairahtuu.
— No niin, sinä toki ymmärrät, ihastui Leena. — Pahenevat ne toki, jos niille kovistelee ja uhkailee. Eikähän Markkukaan enää usein, tuskinpa ollenkaan, ja kun sinä tulet, niin jättää kokonaan.
Leena tahtoi vain puolustella poikaansa, jonka pelkäsi menettävän
Kertun, tytöistä parhaimman. Ilman Kerttua ei tulisi Markusta ja
Harmaalan taloudesta mitään.
Miehet olivat palanneet töistä päiväaterialle. Keittiön ovenpielessä törrötti joukko savisia ja muraisia lapikkaita.