Sitä ei jaksanut kuunnella.
Markku poistui, käveli pihan yli, ohi ihmisjoukon peltotiellä, sarkojen poikki metsään, mitään määrää vailla.
Eikö hän sitten ikinä voisi luopua viinanhimostaan? Eikö hänessä ollut miehuutta yhtään?
Että hän näin hääyönään, vastoin Kertun kaikkea odotusta, ja omaansakin. Kaikki hääyön onni oli mennyttä. Ja sitä oli kai Kerttukin kuvitellut ja odottanut.
Nyt hän käsitti, minkä verran hänessä oli miehuutta. Todellakaan ei hän olisi ansainnut sellaista tyttöä, kuin Kerttu oli.
Markku istui mättäällä, pää käsiin vajonneena. Rastas soitti puussa hänen yläpuolellaan, käki kukahteli vähän tuonnempana ja pihkan tuoksu kävi yökasteesta voimakkaammaksi.
Talosta kuuli ääniä ja viulun valittavat sävelet. Siellä vietettiin hänen häitään, miehen, joka ei olisi mitään ansainnut. Hän oli jo monta kertaa antanut lupauksensa, miehen sanan, Kertulle, mutta ei jaksanut sitä pitää edes hääpäivänään.
Olisi voinut antaa vaikka mitä, jos olisi saanut tehdyn tekemättömäksi.
Jos Kerttu vielä voisi kerrankaan antaa anteeksi. Luottaa hän ei tosin enää voinut mieheen; jonka oli nähnyt niin monesti rikkovan lupauksensa.
Markku nousi ja lähti taloon. Täytyihän hänen olla ihmisten vuoksi omissa häissään, ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.