Häävieraista olivat jo useimmat poislähdössä. Kerttu hyvästeli ja koetti hymyillä, vaikka olikin kalpea ja väsyneen näköinen.
Kohta oli talossa aivan hiljaista. Isäntä vain käveli huoneesta toiseen tyytymättömän näköisenä. Emännän silmät olivat punaiset ja hän vetäytyi kamariinsa.
Kerttu istui kamarissaan, pöydän ääressä, hämärään yöhön katsellen.
Markku tuli hiljaa sisään ja istui kumaraisena ja vaieten. Miten toisin olisi voinut ollakaan, jos hän olisi vähänkään hillinnyt itseään.
Katuminenkin jo inhotti. Se oli kaikkien heikkojen ihmisten tapa: katkerasti katua, mutta ei muistaa mitään silloin, kun olisi pitänyt hillitä pahoja henkiä sisässään.
— Etkö tahdo kuulla yhtään sanaa minulta? virkkoi Markku hiljaa. — Minä tahtoisin sanoa paljonkin, vaan en ole siihen tällä kertaa mahdollinen. Sen kuitenkin, että nyt huomaan, miten paljon olen rikkonut sinua vastaan. Minulla ei ole edes oikeutta — pyytää anteeksi.
Kertun povessa vuorotteli hellyys ja katkeruus. Tuo mies tuossa ymmärsi kuitenkin syyllisyytensä ja rikoksensa ja koetti siitä kaikin voimin luopua. Miksi hän ei kuitenkaan tänään voinut hillitä itseään, oman itsensäkin vuoksi, vaikkei olisi häntä muistanutkaan, silloin kun kiusaaja vietteli?
Kerttu käänsi katseensa Markkuun. Siitä loisteli anteeksianto ja hellyys, joka voitti kaiken muun katkeran hänessä.
Markku tuli hiljaisin askelin ja laski päänsä hänen syliinsä.
— Sinun avullasi tahdon tulla uudeksi ihmiseksi. Tahdothan auttaa minua?