Harmaalassa kävi nykyisin vieraita. Varsinkin naapurien isäntiä puhumassa osuuskunnista ja muista. Markkukin oli niissä puuhissa mukana ja kävi usein kokouksissa. Kerttu pelkäsi Markun suhteen naapureita ja heidän käyntejään. Viinoja keitettiin melkein julkisesti ja taskumatti oli melkein jokaisella.
Ei vielä ainakaan ollut Markku langennut kylä matkoillaan, eikä ottanut kotona, vaikka tarjottiin.
Mutta viinanhimo poltti, sen näki, ja Markku kävi rauhattomaksi kokouksiin lähtiessään ja kun joku vieras tuli taloon.
Joskus valitti Kertullekin verensä likaisuutta.
— Sinä et saa sitä pahoitella, etkä valittaa, vaan koettaa päästä voittajaksi, sanoi Kerttu.
— Niinhän koetankin, kun sinä autat minua ja olet niin kovin hyvä.
— Ja etkö muka muuten, naurahti Kerttu. — Tokihan nyt miehinen mies huomaa, mikä on turmiollista itselleen ja koko yhteiskunnalle. Luonnon ja työnteonhan pitäisi auttaa heikompiakin sellaisessa.
— Sinä otat sen myöskin yhteiskunnan kannalta, sanoi Markku.
— Otanpa niinkin. Mitä näet tässäkin kyläkunnassa, muuta kuin rappeutumista joka haaralla. Joka talossa mennään hurjaa vauhtia alaspäin aineellisesti ja henkisesti.
— Se on kyllä totta. Velka lisääntyy sellaisissa taloissa, vaikka näinä aikoina saataisiin lisätyksi varallisuutta tuotannollisella työllä.