Leena jo naurahti itsekin.
Soma tämä nuorikko, kun kerää taloon semmoisia ihmisiä ja passituttaa tielle Iikan Akselit ja Pertun Eemelit. No, heistä nyt ei ollutkaan muuta kuin vaivaista vastusta. Kiroilivatkin aina niinkuin mielettömät.
Kerttu penkoi pihamaan laidassa lavojaan. Vanhan Leenan piti mennä vielä puhumaan siitä Riitun Villestä.
— … että kyllä ne nyt siitä sanovat kylällä vaikka mitä.
— Mitäpä me täti siitä… tietäväthän ne sen piankin, mitä vasten se on otettu. En ole tottunut pelkäämään kyläläisten puheita.
— Noo, mitäs nyt sinä, kun olet sellainen hyvä ihminen.
Leena lähti hissuttelemaan kartanolle.
Päivä paistoi ja eteläinen huojutteli täyteläistä ruispeltoa, jossa näkyi jo muutamia tähkiä pihamaan laidassa. Leena kutsui Kertun niitä katsomaan.
— Minusta ne ovat niin kauniita, ensimmäiset tähkäpäät. Niissä on kuin salainen siunaus työlle ja ihmiselle.
— Niin, ja koko tämä luonto. Katso täti, miten väkevän sinisenä väreilee järven selkä.