Miten tuolla kylässä? Ei kuulunut vielä ainakaan hyvää. Kirous painoi siellä maata ja ihmisiä, oikeastaan ihmisten kautta maata. Rappiolla oli jokainen talo, yksi enemmän, toinen vähemmän. Viina-savut tissusivat salolla ja juotiin ja mäiskettiin. Emännät ja tyttäret valittelivat ja kävivät kirkossa ja olivat pönäköitä, varsinkin vanhemmat, vanhurskaudessaan. No, tyttäret niissä raittiusseuroissa, mutta emännät toimettomina. Jos heille uskalsi huomauttaa paheesta, niin pää pystyyn ja: »mitäpä se kannattaa syytellä, onko sinun poikasi parempi.»
Hyvä isä siunatkoon sitä ylpeyttä!
Se ylpeys ja sitten sen lisänä tekohurskaus eivät kantaneet hyvää hedelmää, ei totisesti.
Eikähän tässä oltu kehuttu omaakaan kohtaa, valiteltu vain ja odoteltu apua jostakin tulevaksi.
Harmaalaan se oli tullut, sen näki nyt kaikesta. Nuoren, hyvän naisen mukana tuli siunaus ja sitä riitti joka paikkaan.
Kun saisi sen ulottumaan koko kylään asti. Kun Kertun kädet ulottuisivat ja riittäisi voimia. Niin, niin, saisi naapurien emännät mukaan.
Sillä naisilla siinä kuitenkin oli suurin tehtävä, jos vain osaisivat tarttua siihen oikealla otteella, lempeästi, hyvin sydämin, niinkuin tämäkin Kerttu.
Niin, niin.
Leena vain tassutteli mietteissään. Eteläinen huojutteli rehevää laihoa ja sinikelloja, jotka nyökkäilivät ystävällisinä hänelle.
5.