Tiukkaa teki alussa. Lapio piti lyödä jo monta kertaa ojan varteen ja eväskontti siihen viereen, että tottapahan siitä omansa löytävät, mutta oli niinkuin joku olisi kädestä vetänyt takaisin.
Nyt on jo helpompi, vaikka kiusaaja aina väliin nykii takin hihasta:
Mitä sinä tässä rehkimään, raskaassa työssä, kun elät helpommallakin.
Saat maistella viinoja, elää isäntien kanssa ja olla miten haluttaa.
Ei kuitenkaan ilennyt lähteä sen emännän takia, joka piti niin hyvää huolta ja kyseli voinnit joka aamu ja ilta.
Ville katseli suoraksi ja sileäksi hiomiaan ojanlaitoja. Tuntui hyvältä, että vielä sai syntymään ja osasi tehdä. Markkukin aina kiitteli ja ihmetteli.
Ville kaiveli eväskonttiaan ja veteli sieltä voit ja kalakukot. Oli väliin muutakin, herkkujakin. Milloin pisti emäntä eväskonttiin vehnäspalan, milloin piirakan. Nyt oli siellä piparikakku. Se pitääkin nyt jättää syömättä, ihan emännän muistiksi.
Markku harppoi pitkin askelin Villen luokse, tuohikimppu kainalossa.
— Täällä on mies aterialla.
— Niin, rupea sinäkin… On kontissa kukkoa ja voita ja hinkissä on piimää.
— Menenpähän kotiin. Pitäisi näistä tuohista Kertulle virsut… Ville kai se osaa tehdä.
— Vai virsut, semmoiselle hienolle pitäjälle. Johan sinä nyt…