— Se tahtoo, koreillakseen, huvitellakseen.
— No sitte… tuota noin, kyllähän ne osataan, mutta hienommat pitää olla tuohet, pitäjätä myöten.
Et ole osannut ottaa tuohta. Minä otan illalla kotiin palatessa.
— Mitenkäs työ sujuu? Mieliteot ei taida enää tehdä kiusaa?
Ville leikkasi ison palan kukostaan ja haukkasi. Pala näytti tarttuvan kurkkuun.
— Kyllähän se, varsinkin kun mieleen johtuu. Nytkin vetäisi kuin puukolla.
Ville ryysti tuohilipistä piimää ja vasta sitten näytti rauhoittuvan.
— Ei tämä ihmisraato niin pian terveeksi tule ja hyväksi kuonnu. Vieläkö se sinua piinaa, pahahenki? Tuota noin… onhan se sinulla auttaja aina kättäällä, hyvä henki lähettyvillä. Ja sehän se minuakin, hyväkästä, vetää kuin sammakkota ojasta. Älä luulekaan, en minä tässä ojaa kaivaisi sinun pyynnilläsi, vaikka oletkin hyvä isäntä, kylän paraita; emäntäsi se oli, joka sai jäämään.
— Sehän se koettaa minustakin tehdä ihmistä.
— No, meillä on sitten yhteinen auttaja, kun vain osattaisiin kylliksi arvossa pitää.