Ville hymähti. Kuin sanoakseen, että on se… kun näin sattuu yhteinen sairaanhoitaja.
— Minusta vielä väliin tuntuu, niinkuin en jaksaisi kiusausta vastustaa, sanoi Markku alakuloisesti. — Kun ei olisi viinoja näkyvillä eikä kuuluvilla, niin olisi helpompi vastustaa.
— Tuota noin… vai siltä tuntuu. Sehän se, kun niitä siinä ihan silmiesi edessä, kätesi ulottuvilla, niin sinun kuin minunkin… Kun saisit sinäkin olla kotona. Siellä naapureissa ja kokouksissa taidetaan aina tarjota.
— Niin tehdään, vaikka olen pyytänyt, että jättäisivät rauhaan.
— Vai rauhaan, kun toki ilkutaan ja pilkataan. Minä tuota saan paremmin rauhan täällä korvessa, mutta sinulla se on pahempi — No, olethan sinä mies, jolla on voimia. Tuota noin, älä vain anna sille perään, vaikka kuinka vaatisi.
— Olenhan minä voimissa väkevämpi, mutta Ville sittenkin taitaa päästä helpommalla voittajaksi.
Ville naurahti, sylkäsi kouriinsa ja tarttui lapioon.
— Älä sinä joutavia… aikuinen mies. No kyllähän minä sen tiedän, että lujalle se ottaa.
Ville alkoi vakavana piirtää ojanlaitaa ja Markkukin lähti kävelemään.
Kun tässä taas aikansa ahertaa tätä ojaa, niin lähtee tallustamaan taloon, jossa herttainen kyly odottaa. Metsäpolun varrella näkee kukan, toisen toistaan koreamman, ja puussa pään päällä soittaa rastas iltavirttään. Lämmin henkäily viillyttää väsynyttä ruumista ja mieli on niin tasava ja mukava.