— Niin, niin, ehkäpä… Sitä minä vain ihmettelen, että tuo Ville on niin muuttunut, ettei entisestään tuntisi. En uskonut taannoin, että hänestä enää mitään tulisi.
Ville istui ehjissä, puhtaissa vaatteissa pöydän päässä ja näytti nauttivan toisten ilosta. Hän mietti siinä väliin entisyyttään. Kuinka kummallinen sekin oli ollut. Samaten kuin hänen nykyisyytensäkin. Jos olisi pitänyt vaihtaa, olisi hän antanut miehuusvuosia kymmenen nykyisestä yhdestä.
Mutta hyvä kuitenkin, näinkin, että ennen kuolemaansa osasi oikein arvostella elämää ja tuntea, miten se oli elettävä.
Markku toi soittajat kamarista viuluineen, kun laululeikit olivat jo menettäneet viehätyksensä. Tämä oli yllätys ja sitä tervehdittiin riemulla.
Vanha Juha, joka soitti ensiviulua, oli tottunut ryyppyihin, mutta nyt ei sitä oltu tarjottu, eikä oikeastaan kaivannutkaan. Tuli suorastaan hyvälle tuulelle nähdessään nuoret niin iloisella päällä ja emännän erittäinkin.
Aholan Ellin silmät olivat ihan pyöreät ihmetyksestä. Että kun nyt tanssittiin raittiusseuran kokouksessa! Hän kyllä tanssi, mutta kun se ei näissä kokouksissa ollut tapana.
Amalialle se oli suurin yllätys. Suu suppuralla istui, kun ei kehdannut siitä mennä sanomaan.
Kun lopetettiin, kuului kyselyjä yhtäältä ja toisaalta, entisten vastustajain taholta eniten, milloin olisi uusi kokous. Täällähän oli ollut niin kovin hauskaa, ettei mitenkään voinut olla seuraavalla kerralla tulematta.
Tyttäret olivat kiintyneet jo perinpohjin Kerttuun. Kaitereen Liisa kavahti pihamaalla emännän kaulaan ja säikähti sitä niin, että juoksi nurkan taakse toisten nauraessa.
Kerttukin oli tyytyväinen. Ehkäpä joku kylällä puhuisi tanssista ja muusta, mutta sehän ei haitannut mitään. Näin sai kuitenkin kaikki ympärilleen, ja sittenhän oli hyvä yrittää.