Hänellekin oli Kerttu joskus ollut kylmä ja kartteleva. Väliin näytti, niinkuin ei tulisi heidän asiastaan mitään. Viimeksi markkinain edellä oli Kerttu hänen käydessään Huhtalassa ollut äänetön ja äreä. Vaati häntä jättämään markkinoilla käynnit ja hevoskaupan teot. Kun Markku selitti täytyvän vielä tämän kerran käydä markkinat, sulkeutui Kerttu kamariin suuttuneena.
Nyt oli jo leppynyt, koskapa tuossa puuhaili hymyilevänä ja laittoi hänelle aamiaista.
Muutaman kerran näytti Kerttu kiinteästi katselevan häntä, varmasti tutkien hänen ohimoittensa punerrusta, mutta ei sanonut mitään eikä menettänyt iloisuuttaan.
Kaipa se ei tällä kertaa ollut mitään huomannut.
— Tule nyt syömään. Ollaan nyt isäntänä ja emäntänä ja syödään yhdessä.
Markku lähestyi ripeästi pöytää, enemmän Kertun läheisyyden kuin ruoan houkutuksesta. Tyttö avokaulaisessa puvussaan oli niin kovin vetävä. Hän oli vain harvoin suudellut ja syleillyt Kerttua, mutta ajattelematta mitään laski hän nyt kätensä Kertun vyötäisille.
Tytön silmissä oli kostea loiste, kun hän antautuvassa hellyydessään käänsi päänsä, valmiina suudeltavaksi.
Markku suuteli ja tunsi samalla hetkellä riemua ja mielipahaa. Kerttu oli tuntenut viinan hajua, ja hänen silmissään välähti. Vihaako vai tuskaa?
Kerttu jäi kivettyneenä seisomaan, ja Markku peräytyi voihkaisten.
Milloinkaan ei hän ollut tuntenut syyllisyyden painoa niin raskaana.
— Kerttu, hyvä rakas tyttö, anna anteeksi. Anna minun selittää…