Lassi naurahti, mutta näytti kuitenkin vakavalta.
— Kyllähän se, kun saisi vain jäämään…
— Miksei saa, kun hävittää kaikki pesät ensin ympäriltään. Minä olin melkein kuukauden maistamatta, enkä olisi nytkään, jollei olisi tarjottu…
— Eikö sitten ole mielesi tehnyt..
— Se on toinen asia. On se veri sitä vaatinut montakin kertaa, mutta en ole lähtenyt hakemaan, sanoi Markku, kääntäen Mustan tielle ja lähtien ajamaan.
Oli jo myöhäinen. Päivä laski tyvenien vesien taakse. Käet kukahtelivat ja sieltä täältä kylästä kuului iloisia ääniä.
— Soh, Musta, kävelehän; ei ole nyt kiirettä kotiin.
Markku kyyrötti rattailla kuin lyötynä. Ilma oli seestynyt ja luontoa siunaava päivä tehnyt kierroksensa. Sen väreilevät ruskot paloivat vielä tuoksuvissa metsissä.
Terveet ihmiset iloitsivat tällaisesta illasta, mutta hän ei nyt siitä saanut edes rauhoitusta painavalle mielelleen. Miksi ihminen oli niin heikko, kuten hänkin, ettei voinut hallita itseään?
Markku tiesi, että Kerttu antaa anteeksi hänelle ja hoitaa kuin sairasta. Puhuu rohkaisevasti ja uskoo tulevaisuuteen.