Villen jokapäiväiset tuohinäpertelyt, joita hän kuljetti metsästä emännälle, houkuttelivat tälläkin kertaa hymyn häiveen tämän kasvoille. Se katosi pian.
— Markku ei ole tullut vieläkään, hän sanoi Villelle.
— Ei näy, ei. Jos minä menisin häntä kuulostelemaan. Tuota noin, minä menenkin heti.
— Parasta on kun minä menen, sanoi Kerttu.
Ville suostui tähän vastahakoisesti, eikä mennyt syömään. Ei maistunut ruoka, kun kerran Markun asiat olivat huonosti. Ne olivat varmasti siten, koskapa ei kotiin kuulunut. Talon muu väki vetäytyi aittoihin ja vajoihin levolle. Leenalle ei tullut uni ja sitä oli salailtava Villeltä, joka käpsehti kartanolla, kai hänkin odotellen Markkua. Ville peitteli levottomuuttaan Leenalta, joka tassutteli tuvan ja kamarien väliä ja pistäytyi väliin portaille. Oli laittelevinaan haravaa varteen, mutta jäikin katselemaan tielle ja kuulostamaan.
Kerttu oli lähtenyt näköjään reippaana Markkua vastaan. Hän olikin päässyt selvyyteen yhdestä asiasta. Markku oli tietysti toisten houkuttelemana langennut, mutta eihän syy silloin ollut kokonaan hänen. Kerttu saattoi hyvin kuvitella, miten vaikeata oli voimakasta himoa vastustaa Markun heikolla luonteella.
Raskaalle se tuntui, mutta sureksimaan siitä ei sopinut jättäytyä, eikä näyttää tuossa tassutteleville vanhuksillekaan alakuloista naamaa.
Markkuhan tahtoi päästä vapaaksi kirouksesta, ja siitä yksin kannatti olla iloinen.
Nyt hän tietysti jossakin odottelee yötä, päästäkseen kenenkään huomaamatta kartanoon ja hiljaa johonkin loukkoon häpeämään heikkouttaan.
Pahinta vain kaikesta oli, jos olisi sattunut jokin tapaturma. Musta kävi vauhkoksi saatuaan kauan odottaa.