Mutta eihän sekään ollut mahdollista.
Luhtaniityn kohdalla tuli Musta rauhallisesti kävellen häntä vastaan.
Markku nukkui rattailla.
Musta pysähtyi itsestään ja katsoi Kerttuun, aivan kuin tahtoen sanoa:
Näin se taas kävi.
Kerttu nousi rattaille ja otti varovasti ohjat Markun kädestä. Painoi miehen väsyneen pään kainaloonsa ja antoi Mustan kävellä.
Vasta kotiportilla heräsi Markku, kun Kerttu nousi avaamaan porttia.
Tuskaisena etsi hän Kertun katsetta ja laskeutui sulkemaan portin.
Kertun silmissä säteili anteeksiantava hellyys, moitetta, ei lainkaan.
— Sinä olet ihmeellinen, Kerttu. Kuinka paljon sinä saatkaan antaa minulle anteeksi, sanoi Markku.
— Minä teen sen niin mielelläni.
— Etkä yhtään pahoittele, että näin kävi?