— Mennään sitten vielä… vaikka verkon laskuun.
Markku haukkasi muutaman palan.
— Mutta ethän sinä syö mitään.
— Ei ole nälkä. Tulehan, niin mennään rantaan. Uni ei meille tule kuitenkaan.
Miksi Kerttu ei ole niin surullinen minun takiani, niinkuin edeltäpäin luulin? mietti Markku kävellessään vaimonsa rinnalla rantatietä. Vai salaako hän kaikki? Tuntui sanomattoman hyvältä nähdä Kerttu reippaana. Markku muisti kerran Kertun sanoneen, ettei mikään asia, ei edes tämäkään, suremalla tullut paremmaksi. Täytyi koettaa unohtaa sattunut ja välttää sitä vastaisuudessa. Pyrkiä ylöspäin, taka-askelia muistamatta.
Hän olisi tahtonut vakuuttaa Kertulle tuossa, että tämä oli viimeinen kerta, mutta se olisi ollut sitä jo monta kertaa ennen kuultua, josta asia ei parantunut. Hiljaisella päätöksellä oli varmasti häneen itseensäkin parempi vaikutus.
Kerttu tepasteli vesirajassa. Markku riisuutui ja juoksi pärskytellen veteen. Hän oli sanonut tahtovansa uida, jättää veteen kaiken sen ruumiillisen pahanolon tunnun, joka häntä vaivasi.
— Tule sinäkin, luikkasi Markku syvänteen takaa Kertulle.
Tulenpahan toiste. Jätä sinä vain sinne nyt talviturkkisi.
— Niin jätänkin… kaikki entisyyteni, lisäsi Markku ja veteli pitkin ottein tyvenellä pinnalla.