— Nauttiikohan todellakin ihminen enemmän himojensa täyttämisestä kuin luonnosta, tästä kaikesta kauniista? arveli Kerttu.
— Tuskin sellaiset luontoa muistavatkaan. Se on heille kuin suljettu kirja.
Kerttu löysi keltasirkun pesän ja he pysähtyivät katsomaan poikasia.
Markku pisti kuolleen kärpäsen yhteen avonaiseen nokkaan.
— Voi miten pieniä ja avuttomia ne ovat, virkkoi Kerttu, - Nykäys vain, ja koko perhe olisi hajalla. Tuollaisten pikkuraukkojen ei kuitenkaan tarvitse kärsiä vanhempiensa huonoista töistä.
Markku kävi vakavaksi. Sukuperintö, josta hän sai kärsiä, voisi käydä ehkä hyvinkin kohtalokkaaksi hänen lapsilleen, joita he tulisivat saamaan. Sitä hän ei tullut ennen koskaan ajatelleeksi, vaikka oli nähnyt paljonkin henkisesti ja ruumiillisesti vajavaisia lapsia ja sellaisia, joilla oli samat taipumukset kuin isällä, mutta paljon voimakkaammat.
Kyllä kai Kerttukin oli sitä ajatellut, vaikka heitä yhteisesti säästääkseen ei siitä puhunut.
Markku tuli puhuneeksi tästä Kertulle.
— Sinä vaivaat päätäsi turhilla murheilla. Eihän kaikkea mahdollista sovi peläten odottaa, sanoi Kerttu. — Kaipa meidän yhteiset ponnistuksemme tulla paremmiksi ihmisiksi jotakin merkitsevät tulevaankin polveen.
Aholassa olivat jo vieraat koolla. Emäntien teko-uskovainen seura, ja isäntiäkin oli joukossa. Markku huomasi heti, ettei vielä ainakaan oltu viinoja viljelty. Ehkäpä Kertun takia ovat jättäneet, kaipa muutenkin. Voihan olla, ettei miehillä sattunut olemaan valmista.