Heidät otettiin ystävällisesti vastaan, eikä Kertun vaatetustakaan tällä kertaa tarkasteltu.
Kustaava valitteli, etteivät harmaalaiset sattuneet olemaan toissapäivänä selityksissä koululla. Siellä oli ollut niin hyvä puhuja.
— Meiltä vie talous niin kovin paljon aikaa, sanoi Kerttu. — Ja sitten ei ole halua kuulemaan saarnoja, joita saarnaajat eivät usko itsekään. Kun kotonaan koettaa tehdä kaikessa oikein ja pyrkiä ylöspäin, niin eiköhän se riitä.
Kustaava kiristi uhkaavasti huivinsa solmua.
— Kyllähän sitä… kun pääsee niin hyväksi kuin teilläkin, sanoo.
Kertulla on jo siihen säyseä vastaus valmiina, mutta Laara joutuu hätään kahvineen ja vehnäsineen, jotka eivät oikein onnistuneet hänelle, kun tytöt, heittiöt, eivät muka joutaneet niitä paistamaan.
Mutta kun vehnästä kehuttiin kilvan, hytkähti Laara hyvilleen. Siitä puuskasta sai Kerttukin:
— Siellä Harmaalassa oli silloin raittiusseuran kokouksessa kovin hauskaa — Laara silmäsi Kustaavan suppua suuta — mukavaa, hänen piti sanoman. Nuoret olivat siellä niinkuin kotonaan.
— Niin, eiköhän sopisi laittaa illanviettoa juhanusaatoksikin, virkkoi Kerttu. — Miehet kai tekisivät kokon ja me naiset leipoisimme. Ehkäpä siten jäisivät nurkkatanssit ja tavanmukaiset juhannusryypiskelyt, joita meistä ei kukaan kannata.
Kerttu sanoi sen hyvin varmasti ja katsoi, mitä siitä isännät ajattelivat.