— Eihän niin kiirettä… Aapo saa sitten viedä hevosella myöhemmin, puheli äiti hyvillään.
Aapo toi kuusen tupaan ja sulatettuaan siitä lumet vei sen kamariin.
Tyttökin tuli sinne. Poika kiinnitteli kuusta jalkaan, ja tyttö mietti, että miten tässä aloittaisi. Olipa pitänyt hänen kovin nöyrtyä, kun pojan jäärä ei ottanut lähenevää askelta.
— Aapo, vieläkö sinä olet vihainen minulle?
Tyttö seisoi siinä Aapon edessä verevänä ja viehättävänä. Silmissä oli se sama kirkas loiste kuin ennenkin. Sillä oli vielä lunta vaatteissaan.
— Enhän minä ole vihoitellut, sanoi Aapo. — En uskaltanut tulla luoksesi enää, kun semmoisen ilveesi pidit. Sinulla on vielä lunta vaatteissasi, annas kun kopistelen…
Tyttö hymyili. Ole sinä vain lunta kopistelevinasi, arkajussi.
Lunta oli auenneissa hiuksissakin ja sitä karistellessa jäivätkin pojan kädet tytön ympärille.
— Minä sain sinut sittenkin… enkä päästäkään enää karkuun.
— Enhän minä pyrikään… sinä sitävastoin…