— Sitä vain tässä, että kyllä se tuokin konsti niiltä loppuu, kun maat tulevat tiheämmin asutuiksi. Kukapa sitä sitten enää antaa maallaan valmistaa.
— Taidat olla oikeassa, myönsi Aapokin. — Mutta siihen on vielä aikaa.
Miehet kävelivät metsässä ääneti. Äsken näkemänsä oli vienyt Aapon mielen tasapainosta, johon hän oli jo tuntenut pääsevänsä. Vasta kun hän pääsi kotipihalleen koivukuormineen ja näki vaimonsa iloisena häärivän tuvan ja aittojen välillä, kykeni hän karistamaan pois painavat mietteensä.
Mitäpä auttoi mietiskellä epäkohtia. Kaikesta huolimatta oli kuitenkin yhteiskunta kulkemassa valoisampaa tulevaisuutta kohti.
— Missä pihlajankukat? kysäisi Liina heidän pihaan tultuaan.
— Eihän niitä täällä… jos mentäisiin illallisen jälkeen Harjamaasta noutamaan?
Aapo katsoi kysyvästi vaimoonsa, joka näytti miettivän.
— Niin, en tiedä, mutta voimmehan mennäkin, sanoi Liina hieman epäröiden ja pyörähti tupaan illallista valmistamaan. Miehet kävivät saunaan.
Takaliston uudistalossa on juhannusaaton ehtoo erilainen kuin talossa, jossa ympäristö ja viljelykset ovat vuosikymmenien, jopa satojenkin ajalla rehevöittyneet. Aapo tunsi sen, istuessaan saunan jälkeen puhtoisissaan pihamaan kivellä. Talon ympärillä metsissä ja pellon pientareilla olivat metsän villit kukat auenneet ja täyttivät huumaavalla tuoksullaan pihamaan. Korvesta tuli monenlaista ääntä, jota turhaan sai odottaa kuulevansa vanhan talon pihamaalle. Siellä soitteli satakieli, ja rastaan laulu tuli monista pienistä suista yhtenä sävelhurmina. — Kahdella eri haaralla kukahteli käki. Silloin tällöin vihelteli kuovi rämeessä.
Aapo istuu yhä paikallaan kukkasmeren ja luonnonäänien ympäröimänä, hengittäen voimakkaita tuoksuja. Joel kähmii aittansa ovella ja menee sitten pirttiin ja sanoo jotakin Aapolle mennessään. Liina menee saunaan äsken taittamansa vasta kainalossa.