Siinä oli Tiensivu, jossa oli kuusihenkisen perheen isänä vanha päivätyöläinen kylästä. Hän oli ottanut mäkituvan palstan, kivikkorinnettä, johon oli koetettu kuokkia peltoa pieniä kaistaleita. Talo ei kuitenkaan antanut puumetsää eikä laidunta, ja nyt katui mies niin, että arveltiin hänen päänsä pettävän. Pojat varastelivat puita toisten talojen mailta ja omansakin, ja eukko kantoi lehmälle heinää, jota riipi talojen niityistä.
Ja tuossa asusti Sumpun Eero. Tuvan vieressä oli kamarin salvos, joka joskus oli tullut siihen rakennetuksi isännän hyvän tahdon puuskan kannustamana, mutta jäänyt keskeneräiseksi. Eerollakin oli suuri perhe, ja uloskäsky odotti häntä, kun ei suostunut maapalaa ottamaan. Miestä sanottiin polsevikiksi, ja yhteiskunta teki hänenkin suhteensa uutta rakennustyötä. Hänenkin varalleen saataisiin varata kunnan köyhäinhoitolaan yksi koppi.
— Ja tuossa, osoitti Aapo sormellaan. — Kyllähän sinä Liina tiedät tuonkin perheen historian. Sekin on liian surullinen ajateltavaksi juhannusyönä.
— Kyllä. Vein sinne monta kertaa leipää, kun ei heillä riittänyt.
— Ja katsohan tuota laajaa ahoa tuossa. Siinä on maata yhteensä kolme hehtaaria. Mitattiin kerta huvin vuoksi se pala mökin miehen kanssa. Mies on himoinnut sitä ikänsä peltomaakseen, mutta se on siinä vain. Ei kasva puuta eikä heinää, kun karja tallaa sitä joka päivä. Multa siinä on kuin kahvijauhoa, ja se elättäisi suuremmankin perheen.
— Poiketaan tuolle metsätielle, pyysi Liina. — Minä en jaksa enää katsella tällä kertaa noiden mökkitönöjen surkeutta.
— Mennäänpä Jänkän kautta. Nähdään, mitä Simo on siellä puuhannut.
Kuljettiin ahojen ja lepikkölehtojen poikki. Karjan kellot kalahtelivat, ja jostakin kaukaa kuului harmonikan säveliä. Siellä tanssittiin. Järveltä, joka oli metsän takana, kuului airojen loisketta.
— Katsohan sinä näitä ahoja ja väkevämultaisia lepikoita, sanoi Aapo Liinalle. — Näihin voisi vielä entisten tupien lisäksi rakentaa uusia, ja kaikille olisi maata riittävästi. Nyt ne ovat muka karjan laitumena, ja kuitenkaan ei niistä karja mitään hyödy.
— Mutta minäpä luulen, että nämä ahot saavat vielä kerran asukkaansa, sanoi Liina.