— Se on varma se. Silloin uhoo viljavuutta tämä karu maa, ja metsät ovat kuin hyvin hoidettuja puistoja.
Jänkän uudistalon aita tuli näkyviin. Aitaan nojaten katselivat he viljelyksiä, jotka olivat kuin hyvin hoidettua puutarhaa. Ruislaiho, joka oli lähinnä aitaa, kohotti jo tähkiään aidan tasalle, ja suvitouko oli niin täyteläistä, ettei yhtään aukkoa huomannut saroilla.
— Kas kun Simo on ehtinyt jo rakentaa uuden aittarivinkin muiden töittensä ohella. Sanoppa, Liina, mistä luulet hänen sellaista työintoa saaneen, että aivan ihmeitä saa aikaan?
— Oma maa kai sitä on hänelle antanut.
— Niin, ja kun se on saatu kohtuullisella hinnalla, ettei velka vie omistajan tarmoa.
Kun he lähenivät Harjamaan pellon aitaa, hävisi Aapon reipas tuuli.
Mitä? Eikö hänen kätensä vapissut porttia avatessa?
Siinä se oli siis entinen koti raunioina. Pihapuut olivat lehdittyneet tuuheiksi niinkuin aina ennenkin, ja koko tienoo tuoksui pihlajankukilta.
Aapo istui ääneti pihakivelle. Häneltä ei nyt riittänyt huomiota edes rakastamalleen vaimolle. Liina vaistosi tulleensa syrjäytetyksi ja antoi Aapon olla rauhassa. Kadutti, että oli luvannut lähteä tänne, jossa Aapolla oli kaikki Huoruutensa muistot.
Aapo käveli hitaasti rantatielle ja katseli rikkaruohon peittämiä peltosarkoja. Hän ei ollut tahtonut niitä enää kylvää, kun kerran ne oli häneltä riistetty, ja Hentu ei ollut myöskään niihin kajonnut. Heinäpelto näytti lupaavalta. Jättäisikö hän kauniin kukkivan apilan siihen korjaamatta? Ehkäpä Hentu jo katseli sitä ahnain silmin.
Sydäntä katkeroi niin sanomattomasti kaikkea katsellessa.