Jääköön siihen heinäpeltokin, kun on jäänyt kaikki muukin. Hän ei kajoa enää sormellaankaan. Korjatkoon korkea oikeus Hentun kanssa heinät ja muut. Hän kyllä voi elää korvessaan, johon on ajettu. Tälle kiihtyneelle mielelleen hän tiesi saavansa Liinalta kannatusta. Liina tulikin häntä vastaan rantatiellä ja katsoi arasti silmiin.
— Et usko, miltä minusta tuntuu, kun katselen kaikkea tätä häviötä, sanoi Aapo tarttuen vaimonsa käteen, kuin voimaa hakien.
— Kyllä minä sen hyvin ymmärrän… niin kaunista kuin täällä aina oli.
— Ja on vieläkin. Katsohan noita pihapuita ja pihlajia. Näyttää niinkuin nekin surisivat. Katso tuota haapaa, jonka lehtiä yön henki liikuttaa.
Liinakin näytti kärsivän miehensä kärsimyksistä.
— Eikö mennä jo kotiin? virkkoi hän.
— Kotonahan minä olenkin, sanoi Aapo kolkosti. — Voi mennä pitkä aika, ennenkuin tunnen sinne korpeen kotiutuvani. Niin, minunhan piti kysyä sinulta, mitä tehdään näille Harjamaan heinävainioille. Annetaanko Hentulle ja hänen korkeille apulaisineen vaivojensa palkkioksi?
Hän tunsi herjaavansa, mutta se teki hyvää hänen kipeälle mielelleen.
Liinan silmiin syttyi uhman ilme, ja pieni pää nousi jäykästi pystyyn.
— Antaa heidän pitää vain kaikki, sanoi hän.— Kyllä me tulemme omillamme toimeen. Mitä emme saa vielä uudismaasta, sitä on kyllä meille riittävästi Puromäessä. Luulen isänkin pitävän siitä, ettei oteta korttakaan.