— Siitä sen näet, että suuttuvat, kun heitä ei katsomassa käydä.
Liina meni pää pystyssä ulos tuvasta ja heitti vihaisen silmäyksen Aapoon. Tyttö oli äsken täyttänyt kaksikymmentä vuottaan ja oli oikullinen luonteeltaan. Monasti oli jo Aapo saanut sitä kokea. Nytkin hän vain naurahteli, ja isäntä veisteli hänelle edelleen:
— Älä naura, leikki siitä on pois, ala vain mennä lepyttelemään.
Isäntä muutti keskustelun aihetta ja kysyi Aapolta:
— Ei kai siitä Hentun valituksesta ole vielä päätöstä tullut?
— Eihän siitä näin pian… Eivätkä ole minulta mitään lausuntoa pyytäneet; sitä vaatimattako sitten tuomion tehnevät?
— Taitaa olla sekin oikeudenkäynti niissä asioissa hyvin sotkuista, sanoi isäntä. — Jättäisitkin sille retkulle maansa ja torppansa. Olisihan Puromäessä maata sinullekin. Joutaisin tästä minäkin jo eläkevaariksi kohtapuoleen.
— Ei sekään vetele. Tulisi kovin suuri lahja Hentulle, jos siihen heittäisi, sanoi Aapo.
— Niin tietysti. Tarkoitin vain, että ottaisit rahana korvauksen
Hentulta.
— Mistäs kirkonrotta maksaa. Hyvä, kun saa velkojansa piha-aitojen ulkopuolella pysymään.