— Jos vain tämä Kustaa antaa tyttärensä, virkkoi Lauri hyvätuulisesti
Kustaalle.
Isäntä liitti nuorten kädet ja toivotteli Jumalan siunausta.
Kaisu pyörähti isänsä viereen ja virkkoi hiljaa:
— Älä ole vihainen, isä.
— No, menehän nyt tuosta… jurahti Kustaa, mutta ei puhunut enempää.
Miehet kävivät onnittelemaan, mutta näyttivät edelleen sangen noloilta.
Olipa tämä ihan kuin valhejuttua, vaikka taisi olla sittenkin totta.
Silläkö se Kaisu olikin siellä valkoisten puolella, kun sulhanen oli
myöskin siellä. Mikäs, pulska tyttö hän Kaisu oli, riuska ihminen.
Kyllä sopi keikkua emäntänä tämmöisessä talossa.
Kun kahvi oli juotu, tuntui miehistä nolous haihtuvan.
— Minä luulin, että tämä isäntä narraa meitä oikein sylimitalla, virkkoi yksi.
— Samaa minäkin.
— Ainahan sitä jotakin näkee, kun elää. En minäkään olisi uskonut, vaikka kuka olisi haastanut.