Kaisu nukahti ja heräsi vasta kun tultiin hakemaan häntä esikuntaan. Joukkue suojeluskuntalaisia oli käynyt Punamäen torpalla, mutta eivät tavanneet ketään. Tuomas ja Saara olivat olleet maata menossa ja ihmetelleet, että sellaisia on puhuttu, että muka heillä punakaarti… eivät he tienneet mitään.
Mutta joukkueen johtaja oli huomannut tuvan edustalla paljon suksenjälkiä, ja joku miehistä oli löytänyt samasta paikasta kiväärin patruunan. Ukko ja akka pantiin uudestaan ahtaalle, mutta eivät puhuneet mitään. Selvästi näki kumminkin, että he hätääntyivät ja sotkeutuivat puheissaan. Toistaiseksi jätettiin heidät vapaiksi, mutta kiellettiin poistumasta kotoa.
Kaisu vietiin esikunnan eteen. Outoja miehiä istui pöydän ääressä, eikä
Mäenpään isäntää näkynyt.
Kaisua kuulusteltiin uudelleen, ja joku mies taaskin kehoitti puhumaan totta. Epäilivätkö ne todellakin häntä? Miksi hän tuli ollenkaan sanaa tuomaan! Mutta eihän hän voinut olla tulemattakaan.
Miehet siinä pöydän ääressä näyttivät vihaisilta ja kiihtyneiltä. Heidän viereensä oli ilmaantunut mies kivääri kädessä seisomaan. Yöllä sitä ei siinä näkynyt. Oliko se siinä häntä varten?
Tyttö tunsi yhä enemmän hämmästyvänsä miesten vihaisista katseista ja häneen kohdistuneista sanoista.
— Tyttö voi olla punikkien urkkija. On keksitty ovela juoni punakaartista ja mökistä.
— Mutta suksien jäljet ja kiväärin patruuna? Miten ne voidaan selittää? kuului joku sanovan.
— Onhan nekin saattaneet kuulua sotajuoneen.
Kysyttiin tytöltä, kuuluiko hänen isänsäkin punakaartiin.