Lääkäri poistui seuraavan vuoteen luokse. Lauri kyseli kaikkea hoitajattarelta ja sai tietää, että hän oli kestänyt vaikean leikkauksen. Kuula oli mennyt keuhkojen läpi. Ehkä jonkun viikon perästä voisi jo hiljalleen liikkua ja sitten vähitellen toipua kokonaan.
— Ja niinkö kauan minun täytyy täällä vielä maata. Minunhan pitäisi joutua rintamalle!
Tyttö hymyili kirkasta hymyään, meni pois, mutta sanoi pian palaavansa.
Olipa tämäkin nyt hassua. Kuula keuhkojen läpi… hän tässä, sairasvuoteessa… ensi kertaa elämässään. Ja kuoleman kenttien kautta kulkeneena… miten siellä kotona?
Lauri tunsi suloista väsymystä ja nukahti.
Herättyään huomasi hän taas sen äskeisen nuoren tytön siinä hymyilemässä. Nyt se jo näyttikin niin tutunomaiselta. Eikö se ollut… No mutta, sehän oli Hakamaan Anna! Laurikin jo hieman hymyili:
— Kun minä en sinua tuntenut. Sinäkin siis olet lähtenyt. Oletko sinä jo kauankin…?
— Kuukauden päivät. Ei tule täällä tarkoin lasketuksi aikaa. Meitä on täällä useitakin saman pitäjän tyttäriä. Emme malttaneet jäädä kotiin, kun toiset lähtivät. Ja onhan täällä työtä meillekin.
— Tiedätkö, miten siellä kotona…?
— Eiköhän ne hyvin siellä… Kuulin, että miehiä ei ole muita kotona kuin isäsi ja vanha Tuomas.