Miksi eivät ole sitten käyneet katsomassa eivätkä edes kirjoittaneet? Sepä oli merkillistä. Olihan se ymmärrettävääkin. Äiti ei koskaan kirjeitä kirjoittanut, ja isällä oli nyt paljon työtä.
Mutta häneltä ovat saattaneet kirjettä odottaa. Äiti on tietysti jo hätäillytkin. Suureen taisteluun lähtiessä hän oli kirjoittanut ja vakuuttanut hyvin tulevansa toimeen ja kieltänyt äitiä suremasta. Oli äitikin häntä muistanut kotieväillä, joita oli lähettänyt jo kaksikin kertaa, ja terveisiä tuttavain mukana. Miten äiti raukka mahtoikaan nyt jo odottaa tietoja häneltä?
Lauri koetti kääntyä vuoteessaan, mutta muisti, että oli kielletty liikkumasta. Vaarallinen oli kai haava ollut hyvinkin, koskapa hän oli jo näin kauan ollut täällä eikä muistanut siitä juuri mitään. Niinkuin sekavaa unennäköä oli kaikki ollut vuoroin niinkuin kotona ja sitten taas taistelussa.
Tulisiko hän nyt todellakin terveeksi, niin terveeksi että saattaisi lähteä vielä rintamalle? Kyllä kotikin olisi miestä kovin kaivannut, mutta sittenkin hän tahtoisi taisteluun, kunnes viimeinenkin ryssä ja isänmaanpetturi olisi lyöty. Tuomas ja ne kaikki muut siellä olivat sentään onnellisia saadessaan olla kaikessa mukana.
Kirkas maaliskuun päivä tulvehti huoneeseen avatuista ikkunoista. Anna oli kertonut, että aamuisin jo kantoi hanki.
Niin siellä ulkona, mutta täällä sisällä täytyi maaten kärsimättömänä odottaa rintamalle pääsyä. Lauri oli kuullut kerrottavan, että Tamperetta piiritettiin parhaillaan. Siellä kai Tuomaskin oli, uutterana ja neuvokkaana kuin kotoisella viljelysperkkiolla. Hän ei ehkä sinne enää ehtisikään. Hänen paikkansa sai siellä täyttää joku toinen. Se ei tuntunut hyvältä.
Päivällisaikana sanoi Anna saaneensa siskoltaan kirjeen, jossa tämä kertoi kotipuolen kuulumisia. Mäenpäässä on hiljaista kuten ennenkin. Isäntä on luvannut tulla Lauria katsomaan, ja Tuomaskin on kirjoittanut kotiinsa, kertoen hyvin jaksavansa.
— Missä hän on?
— Ei sisko siitä kertonut. Terveisiä vain käski toimittamaan ja sitten eräältä toisellakin.
Tyttö hymyili taas sitä herttaista hymyään. Laurikin hymähti, vaikka totisuus asuikin aina hänen kasvoillaan.