— Keltä?
— Punamäen Kaisulta.
Veri läikehti nuorukaisen poskille. Kaisu muisti sentään häntä, vaikka hän oli melkein kokonaan tytön unohtanut. Miten hän olikin saattanut niin tehdä? Ei riviäkään rintamalta tytölle, joka sitä saattoi odottaa joka päivä. Mutta eihän siellä ollut joutanut muuta ajattelemaan kuin tehtäväänsä.
— Terveisiä minultakin Kaisulle, jos niinkuin satut sinnepäin kirjoittamaan.
Tyttö hymähti hyvätuulisesti. Oli kai aikonut ilakoida pojalle, mutta jätti sikseen ja poistui hiljaa. Olisi hän tiennyt enemmänkin kertoa Kaisusta Laurille, mutta ei voinut. Ja onhan tyttö jo kai päässytkin kiusallisesta vankeudestaan. Niin oli sisko arvellut.
Päivällisen jälkeen saivat omaiset käydä katsomassa sairaita. Tuli
Mäenpäänkin isäntä, puristi poikansa kättä ja istui vuoteen laidalle.
— No tännekös se sinun retkesi päättyikin.
— Niinhän tuo… pian minä tästä jo pääsenkin ja sitten taas lähden…
— Tulleeko vielä miestä?
— Niin ne sanovat, vaikka kuula kulki niin outoja teitä.