Lauri katseli tyttöä. Oli tapahtunut jonkunlainen muutos hänessä, joka vaikutti vain hänen edukseen. Äänettömänä hän siinä seisoi, vuoroin kalpeni ja punastui.
Elämä ja kuolema olivat tällä kertaa liian lähekkäin. Se salpasi sanat kumpaiseltakin.
Hetken kuluttua virkkoi tyttö:
— Tuomas kai viedään kotiin.
— Niin, sinne kai… isä ehkä tulee hakemaan. Minun on mentävä täyttämään hänen paikkansa — Lauri nyökkäsi vuoteeseen päin — rintamaan.
— Kyllä minä pidän huolen hänestä, virkkoi tyttö hiljaa.
Tuli painava hiljaisuus. Lauri asetteli, jotakin tehdäkseen, kömpelösti peittoa veljensä ympärille. Hän tunsi itsensä neuvottomaksi.
— Minun kai täytyy nyt lähteä. Hän tuossa komensi eteenpäin… mutta —
Lauri ojensi kätensä tytölle — me tapaamme vielä kerran…
— Tuskinpa, virkkoi tyttö hiljaa.
Lauri katseli ihmetellen tyttöä.