— Kesällä se ei olekaan vaarallinen, mutta talvella, virkkoi emojänis. Vanha äijä, verkkomies, virittää vasta ensi lumen tultua loukkunsa verkkomökin seinustalle ja sitä on vaikea välttää, jos lähelle tulee. Verkkomies etsii metsästä makeita syöttövarpuja, taikoo ne, ja kun tulet lähelle, niin jo alkaa sinua vetää ja pian olet salaperäisen pyydyksen uhrina.
— Mutta kertoihan setä Puputti olevan metsässäkin isojen kuusien juurella tällaisia pyydyksiä. Eivätkö ne ole yhtä vaarallisia?
— Ovat kyllä, mutta niissä ei ole verkkoukon taiat vetämässä. Sattuuhan joskus, että niihinkin eksyy tuhma Jussi menemään, muka herkutellakseen makeilla varvuilla, mutta me viisaammat aina kierrämme. Ja ne ovat helppoja huomatakin kuusien juurelta.
— No se kolmas on varmaankin vielä hirveämpi vaaran paikka, uteli poikajänis.
— Se onkin vain hyvä ystävä ja toveri ja siksi siitäkin on minun sinulle puhuttava ja opastettava, että tietäisit. Tulehan, että näet.
Ja emojänis loikkasi muutaman askeleen ja kiipesi kivelle, poikajänö perässään.
Vähän matkan päässä alanteessa näkyi niitty ja lato sen keskellä.
— Tuo lato tuolla — ja emojänis osoitti käpälällään — on hyvä ystävä ja toveri, jota ei tarvitse peljäten karttaa. Siihen voi aina luottaa ja sen kupeelta, olkoon niittylato missä tahansa, löytää aina rauhallisimman pesäpaikan.
Syksyllä, kun muualta loppuu hieno heinä, löytää sen pullottavasta aukosta maukasta pureksittavaa ja talvella sen ovi on aina meille jussikoille avoinna. Ja kun hevosmies keväällä valoisana huhtikuun iltana ottaa ladosta viimeiset heinät häkkiinsä, jättää hän aina tukon ladon nurkkaan hienointa nurmea meidän varalle. Kesällä ei liiku sen seutuvilla ketään muita kuin pieni metsähiiri ja kun heinäaika tulee ja niittymiehet tuovat eväänsä ladon ovelle, ei silloinkaan tarvitse pelätä. Saa aivan rauhassa kupsehtia siinä lähettyvillä ja katsella heinäväen liikkeitä.
Satuin viime kesänä tuon saman ladon kupeelle silloin, kun niittymiehet tulivat, ja ei ollut mitään hätää. Isäntä vain nauraen osoitti minua ja virkkoi.