— Kas jussukkaa, kun on valinnut ladon kupeelta makuupaikan itselleen.
Olehan siinä… kyllä tässä sovitaan…
Niittylatoa ei lähesty koirat syksyisillä ajoretkillään ja kettu juoksee talvella sen ohi, peläten ladossa piilevän jotakin salaperäistä. Jos oikein rauhassa tahdot asua, niin valitse yksinäinen niittyladon sivusta makuupaikaksi, lopetti emojänis neuvonsa.
Tulipa sitten talvi ja poikajänis oli asettunut torpan hakaan asumaan. Niittylatojen kupeet oli jo vallattu häneltä ja hän tahtoi elellä yksin omassa ympäristössään. Torpan pellossa oli laihoa ja siitä sai mielinmäärin illastella.
Äidin neuvoa muistaen oli pikku pupu karttanut aidan rakoja ja polkenut latunsa veräjästä laihopellolle. Torpan pieni poika asetti lankansa kuten muinakin talvina samaan aidan rakoon, josta oli tottunut jussukoita saamaan. Mutta eipä uusi asukas polkenutkaan latuaan sitä kautta, vaan veräjästä.
— Sepäs ihme on, mietti poika, tarkastellessaan pyydystään ja jänön latua, joka kiersi kaukaittain aukkoa aidassa. Taitaapa olla haltiajänis, koska osaa olla noin viisas.
Ja turhaan hän odotti koko talven saalista. Muutettuaan langan polulle, muutti jussukkakin taas polkuaan.
Samoin kävi verkkoukollekin. Tuhmat jussit olivat joka talvi eksyneet hänen pyydykseensä verkkomökin kupeella, mutta nyt oli majoittunut seudulle jänö, joka oli muita viisaampi, ja osasi kiertää kaukaittaan hänen loukkunsa. Ei edes makeimmatkaan syöttövarvut houkuttaneet häntä.
Jänöjussi kasvoi ja lihoi ja eleli kesäisin omassa haassaan ja niittyladon kupeella, jonka oli valloittanut itselleen. Toverit kävivät tervehtimässä ja pyytämässä mukaansa, vaan äidin neuvoja muistaen pysyi hän ystävänä oman niittylatonsa kanssa ja talvisin polki poikien harmiksi aina latunsa kaartaen paikkoja, missä tunsi lankoja ja loukkuja laitetuksi.
Ja nyt on jussukka jo vanha ja harmaantunut. Hänestä on tullut haltiajänis, jolle ei yritetäkään enää ansoja virittää ja jota koirat eivät kehtaa syksyisinä päivinä olinpaikaltaan ajella.
Puputin ihmeellinen retki.