Puputti oli taas jäänyt yksin latonsa kupeelle. Toveri oli lähtenyt kerran yksin tepastelemaan läheiseen korpeen ja siellä pistänyt päänsä loukkuun, jonka torpan mies oli virittänyt.
Puputtia suretti ystävänsä surkea kohtalo. Mitä varten hänen olikaan tarvinnut yksin lähteä ruokaa hakemaan. Oli lähtiessään sanonut: — Odota, minä kapaisen hakemassa tästä läheltä oikein maukasta pureksittavaa.
Ja eihän Puputti aavistanut, että näin tulisi käymään.
Ja nyt hän oli yksin. Suru painoi yksinäisinä pakkasöinä niin, ettei kehdannut lähteä edes lämpimikseen hyppelemään. Ruokakaan ei maistunut.
Tuli sitten eräänä päivänä ladon kupeelle harakka. Loikkasi ensin katon harjalle ja huomattuaan Puputin, tuli pakinoille.
— Mitä sinä suret, kun noin alakuloiselta näytät? kysyi harakka.
— Sattui tässä toverille ikävä kuolema, ja sepä se niin surettaa… pisti näet päänsä loukkuun.
— No, ainahan sitä sellaista sattuu, eikä siinä suru auta. Taisi olla ihan läheinen sukulainen, jos lie ollut ihan oma toveri, arveli harakka.
— Oma oli, kaikkia muita parempi, virkkoi Puputti ja pyyhkäsi käpälällään silmäkulmaansa.
— Joutavia suremaan, naurahti harakka. Lähde matkoille avaraan maailmaan, kyllä siellä suru haihtuu.