(Sylvi ja Katri tulevat nauraen.)
Sylvi: Voi meitä pahoja kakaroita, kun suostuimme tuumaasi, Kalle. Nyt ovat äijät jo kovassa kihloihinmenotouhussa.
Katri: Olivatpa äijät humutuulella ja mitäs kehtaavat kieltää meiltä kihloihin menon. Hi, hi, hi! pappa lupasi leipoa Sylville kokoisensa piparikaakun.
Sylvi: Kelpo piparikakku tästä tuleekin… Sst… nyt ukkelit tulevat. (Kaikki kolme poistuvat.)
Tedor (tulee yksin vakavana, suuri kukkavihko kädessä): Hm… jaa… hm… Ku—kukako voisi vielä kieltää, että minä en olisi nuori… hm… lallal—lallal… Semmoinen pieni huppu ja nyt mennään kohta aivan hu—huppuun… toisin sanoen… ki—ki—kihloihin… hih, hih! hm… jaa… (Istuu ja laittaa kukkavihkon polviensa väliin.) Mi—minä olen si—siis ki—kihloissa… So—sormus on vain ostettava. Sellaiset so—somat sääritaipeet ja… missähän hu—huppuseni nyt viipyykään.
Malakias (tulee samanlainen kukkavihko kädessä, hyvin juhlallisena): Mi—minäpä o—olen ki—kihloissa… jaa… hm… Nyt me—mestari Mätti le—leipoi sellaisen pu—pullan, että… kas, veli Tedorikin on täällä. (Tedorille.) Ve—veli on taitanut mennä ki—kihloihin? (Istuu ja laittaa kukkavihkon samoin kuin Tedorikin.)
Tedor: Ihan me—menemässä, ihan menemässä.
Malakias: Niin menemässä, menemässä, ihan rikeneellä.
Tedor: Itkeneeltä? Näytänkö minä itkeneeltä?
Malakias. Rikeneellä, rikeneellä minä sanoin, ihan kihloihin menon ri—rikeneellä.