— Etkö ole ennen tällaista elävää nähnyt? kysyi mirriltä.
— En ole sattunut näkemään. Mikä peto sinä olet?
— Enhän minä toki peto, kun jänöjussi vain… kävin tämän Pollen, tuttavani, luona vierailemassa.
— Ei tänne kartanolle saa tuommoiset pitkäkoipiset tulla, murisi mirri ja hiipi pimeimpään nurkkaan.
— Kyllä meistä vielä tuttavat tulee, kun joutuu, sanoi Puputti ja pujahti ulos. Olipa se mirri kovin vähän maailmaa nähnyt, kun ei vemmelsäärtä tuntenut.
Puputti tepasteli pihamaalla. Löi leikiksi varjonsa kanssa ja lähti etsimään sopivaa pesänpaikkaa itselleen. Niityn laidasta, tiheästä näreiköstä se löytyi.
Vanhasta olinpaikasta oli vain muisto jälellä.
UUSI TOVERI.
Seuraavana iltana oli jo Puputti kotiutunut kokonaan uudelle olinpaikalleen. Pilveen verhottu kuu valaisi yhtä hauskasti kuin edellisenäkin iltana, ja illastettuaan talon laihohalmeessa jouti hyvin taas käymään talon pihamaalla ja ehkäpä tallissakin.
Riihen raollaan olevasta ovesta pullahteli höyry ilmaan ja pihalla oli purkamaton heinähäkki.