— Kyllähän sielläkin kaunista on, mutta ei ole muita valoja kuin kuu ja tähdet, sanoi Puputti.
— Nyt sinun pitää tulla tänne lukkarin muorin penkin alle ja olla siellä hiljaa, niin kauan kuin ihmisiä on kirkossa, sanoi suntio ja vei Puputin piilopaikkaan.
Kohta tulikin ihmisiä kirkko täyteen ja urut alkoivat soida.
Puputista ne äänet olivat kovin ihmeellisiä ja hänen teki mieli katsomaan, mistä ne tulivat. Kaunista oli salolla tuulen soitto, mutta tämä taisi olla vieläkin kauniimpaa.
Puputti nukahti siihen soittoon ja heräsi vasta, kun suntio kopaisi häntä kepillään kylkeen.
— No, jussukka, tulehan, niin lasken sinut ulos, että pääset salolle, ennenkuin päivä valkenee.
— Etköhän, haltija, ensin näyttäisi sitä kujetta, josta lähti niin mahtavia ääniä, pyysi Puputti.
— Niin urkujako? Saatanpa näyttää, mutta sitten sinun on mentävä.
Puputti kapusi suntion perässä urkuparvelle ja suntio käski Puputin istumaan urkujen ääreen.
— Minä menen polkemaan ensin ilmaa ja näytän sitten mistä äänet lähtevät, sanoi suntio Puputille.