— Jopa ovat ihmeelliset! Eiköhän noita valkoisia palukoita saisi vähän koetella käpälällään?
Puputti painoi näppäimiä ja säikähti ääntä, joka niistä lähti, ja se vanha, hyvä haltija nauroi hänelle.
— No, mene nyt kertomaan näkemiäsi toisillekin jussukoille, sanoi suntio ja vei Puputin ulos.
Keränä vieri Puputti kirkon portaita alas ja lumipilvenä painalsi hautausmaan poikki metsätielle, yöllisille jäljilleen. Päivä jo hämärsi ja pilvistä putoili pehmeitä lumihiutaleita. Maantiellä ei näkynyt enää kuin jokunen ajava ja sekin pian hävisi kuulumattomiin. Pollekin lienee mennyt jo kotiin Pekkoineen.
VANHAN PUPUTIN KUOLEMA.
Tuuli lennätteli kellastuneita lehtiä niityn laidassa, näreikön kupeessa, jossa Puputilla, vanhalla haltijajäniksellä, oli pesänsä. Syksyinen tuuli kohisi kolkosti yli aukean niityn ja varisteli puista yhä lisää kellastuneita lehtiä. Niitä olikin joka polulla ja tien käänteissä. Ne kahisivat jaloissa ilkeästi, kun niille astui.
Ennen hän oli nauttinut siitä, kun lehdet putoilivat puista. Leikkinyt niillä aikansa kuluksi ja kerännyt niitä pehmeäksi katteeksi pesänsä pohjalle.
Nyt ne suhisivat surullisesti hänen korvissaan, yhtä alakuloisesti kuin syksyinen tuulikin.
Tästä käsitti Puputti, että hän oli tullut jo vanhaksi, ja kuolema, joka oli niin monet vuodet väijynyt erämiehen ansoissa ja pyssyn tulessa, tuli nyt kuitenkin hänelle.
Syyskesällä hän oli jo sen tulon tuntenut. Koettaessaan kuperkeikkaa oli koskenut selkään, ettei paikaltaan päässyt heilahtamaan, ja takaset olivat jo silloin jäykät ja nyt vielä sitäkin jäykemmät.