Ruokakaan ei enää maistunut. Eilen oli hän käynyt maistelemassa laihohalmeessa ja silpaissut ladon suullakin muutaman kukkaisen korren, mutta siinäpä se olikin ateria, jos lie ollut jo hänen viimeisensä… Tänään ei hän ollut vielä maistanut mitään. Sipaissut vain vähän vettä ojasta kielelleen.
Ilta hämärtyi ja tuuli kohisi yhä rajummin ja kolkommin. Puut huojuivat ja valittivat ja vilu puisti hänen vanhaa ruumistaan.
Ei voinut ottaa laukasta lämmintä, niinkuin oli ennen tehnyt. Jäykisty vain tähän kylmään ja viluun!
Tuuli lennätti muutamia valkoisia hiutaleita siihen pesän suulle, jossa hän kyyrötti, pää käpäliin laskettuna.
Ehkäpä nuo valkoiset hiutaleet olivat ensi lunta, josta hän aina ennen oli niin kovin iloinnut. Aamulla saattaisi olla maa valkoisena ja sitten olisi hauska tehdä jälkiä ja teperrellä hohtavassa lumessa.
Nyt ei kuitenkaan jaksaisi.
Ja sitten tulisi sitä lunta yhä enemmän, hiude hiuteelta, ja maa ja metsät saisivat sen jokatalvisen kauniin puvun, josta vain hän, seudun haltijajänis, osasi oikein iloita.
Nyt ei siitä enää olisi hänelle iloa.
Pakkasesta, vitilumesta ja kuutamoöistä, keväisistä kantavista hangista.
Miksei hän jo kuollutkin nuorena erämiehen lankaan, pistänyt päätään houkuttelevaan loukkuun? Miksi hänestä tuli haltijajänis, jonka pitää elää näin vanhaksi ja avuttomaksi?