Tuuli tyyntyi, ja lunta tipahteli yhä tiukemmin, sakenevammin. Metsänväet, nallet, hirvet, puputit ja muut lähtivät liikkeelle, ensilumesta iloitsemaan, omiaan ja toisten jälkiä tarkastelemaan.
Löysivät Puputin, hyvän haltijansa, kuolemaa odottelemassa pesänsä suulla.
Nalle tulla löntysteli ensiksi ja kuultuaan Puputin kohtalon sanoi tälle:
— Elähän vielä, kuoma, kuole! Tekee mielelleni niin kovin pahaa, kun sellaisia haastat. Eletään yksissä kevääseen ja kuollaan sitten kevät-iltana, kun käki kukahtelee ja lehti on hiirenkorvalla.
— Sitäpä minä en enää näe, kevään iloa. Parasta se on nyt, kun lunta lauhasti liipottelee peitteeksi, sanoi Puputti.
Tulivat siihen toisetkin metsänasukkaat hirvestä pikku hiireen asti ja valittelivat ystävän kohtaloa.
— Jää vielä meille, sanoi isä-Hirvi. — Jos jalkasi puutuvat hankia hypätessä, kannan sinua selässäni.
— Ja minä kyllä tuon sinulle pesäsi eteen ruokaa, sanoi Mikko
Repolainen.
— Ja minun majassani saat lämmitellä, lupasi Hukka Hujulainen.
— Minä tuon sinulle urpuja niin paljon kuin vain haluat, esitteli emo-teeri; ja koppelo lupasi kantaa haavoista hienoimmat varret Puputille, jos tämä vielä jäisi metsolan iloksi ja haltijaksi.