— Vik, vi—iii, piipitti pieni metsähiiri, joka asusti Puputin läheisimpänä naapurina ladon alla. — Minä valikoin ladosta hienoimmat ja tuoksuvimmat heinät ja kannan sinulle.
Puputti pyyhkäsi käpälällä silmiään, jotka olivat kostuneet. Kovin pahalta tuntui jättää metsänväet, mutta eihän hän sille mitään voinut. Se, josta hän ei mitään ymmärtänyt, ei muuta kuin aavisti vain, teki tuloaan yhdessä ensilumen kanssa.
— Mielelläni jäisin, mutta minkäpä minä sille voin, että vanhuus tuli ja sen mukana kuolema. Tulehan tänne, Jussukka, vanhin jänöläisten joukosta. Jätän sinulle nyt pesäni ja tämän seutuni ja saat olla minun jälkeeni haltijajäniksenä.
Jussukka kuukki silmät hämärinä Puputin luokse ja syleili vanhaa ystäväänsä.
— Nyt en enää näe talon vanhaa ruunaa, enkä saa käydä hänen luonaan tallissa lämmittelemässä. Vie sinä, Jussukka, ruunalle terveiseni ja käy häntä puhuttelemassa kuutamoöinä, niinkuin tein aina minäkin.
Lumihiuteet putoilivat verkalleen. Niitä oli jo kerääntynyt hienoiseksi vaipaksi mättäille ja poluille, puiden oksille ja Puputin turkille ja käpäläin päälle.
— Suostuvatko metsänväet siihen, että Jussukka jää haltijajänikseksi? kysyi Puputti.
— Suostumme kyllä. Jussukka saa pitää haltijapolkunsa mistä vain tahtoo, sanoivat Hukka ja Nalle yhteen ääneen.
Puputti heitti hyvästinsä, koskettaen käpälällään, jonka vaivoin sai enää nousemaan, jokaista vuoronperään. Sitten poistuivat metsänväet ja Puputti sai jäädä yksin pesänsä suulle.
Aamuhämärässä, kun metsähiiri hiipi katsomaan, nukkui Puputti pää käpälien päällä, peittona talven puhtoinen ensi lumi.