— Eikähän haltijajäniksille lankoja laiteta, eikä loukkuja viritetä, sanoi Puputti ja kepsakehti ladon ovella.
— Mikä se on haltijajänis? kysyi Pekka.
— Etkö sinä vielä sitäkään tiedä. No, se on sellainen kuin minäkin, tällainen vanha jänöjussi, joka on määrätyt vuodet osannut välttää kaikki vaarat. On laukannut lankojen ohi, eikä ole pistänyt päätään loukkuihin ja on syksyisellä salolla eksyttänyt koirat kintereiltään. Nämä vaarat kun osaa varoa vuosia viisi, niin pääsee haltijajänöksi, ja metsänväki pitää komeat kruunajaiset.
— Oletko sinä sitten haltijajänis? kysyi Pekka.
— Olenpa niinkin, ja siellä, mistä tulin, ei minulle enää kukaan lankoja eikä koukkuja laitellut. Sain vapaasti laukkailla missä vain, päivisinkin, kaura-aumoilla ja talojen pihoissa.
— Eikö teille haltijajänöille saisi sitten lankoja laittaa? uteli vielä
Pekka ihmeissään.
— No johan sen kuulit, ettei saa, eikä saisi muillekaan jussukoille… emmehän mekään teitä ihmisiä vainoa.
— Mutta kun jänöpaisti maistuisi niin hyvältä, sanoi Pekka.
— Heh, vai hyvältä, nauroi Puputti. — Syökää heinän ja kauran helpeitä niinkuin mekin. Emmehän mekään syö lihaa milloinkaan, ja selkä on noin norja, katsohan.
Puputti heitti kuperkeikkoja ladon ovella, ja Pekkaa jo nauratti tämä jussihupelo, joka osasi niin puoliaan pitää.