— Mutta jos isä nyt olisi tässä ja sillä olisi pyssy, niin se ampuisi sinut, vaikka olisit kuinka haltijajänis, arveli Pekka.
— Ei ampuisi. Koiratkaan eivät aja minua, vaan ovat hyviä ystäviäni kaikki.
— Etköhän sinä nyt… pääsi Pekalta. — Vai että koiratkin…
— No niin, ja ihan kaikki muutkin nelijalkaiset.
— Pitäisiköhän sinua uskoa, arveli Pekka.
— Kyllä pitää uskoa, vakuutti Puputti ja aikoi loikkia pesäänsä, mutta
Pekka ehätti sanomaan:
— Kuulehan, sinäkö se siellä tallin takana ja pihamaalla olet käynyt, koskapa eräänä aamuna näkyi jälkiä?
— Jos lienen käynyt. Käyn minä väliin talojen pihoissa ja vanhojen hevosien puheilla kuutamoöinä, kun niitä ei nukuta.
— Mitä sinä hevosien luona käyt, etkä käy nuorien, kuin vanhojen vain? uteli Pekka.
— Mitä niistä varsahupeloista. Vanhat tammat ja ruunat osaavat tarinoida ja kertoa elämästään. Tallissa on niin hupaisaa, kun kuu paistaa ikkunasta parteen ja havut tuoksuavat ja torkkuvaa hepoa saa nykäistä käpälällään lerpattavasta alahuulesta, että »jätkähän taas sitä tarinaasi».