— Tahi odottaa aamua, jolloin tuuli kantaa meitä soutamattakin, arveli
Lassi.
— Millä me soudamme, kun ei ole airoja. Ja sitäpaitsi me palellumme lautalle, kun ei ole vaatteita, sanoi Jallu. Parasta, kun viritämme nuotion ja odotamme aamua.
— Mutta minulla on niin turkkilaisen nälkä, eikä ole enää leipääkään, sanoi Lassi. — Kyllä me lämmintä saamme, kun melomme oikein vahvasti seipäillä.
Mikko oli taas kähminyt verkkomökille ja toi nyt sieltä vanhan sarkapalton, joka kai oli Lassin ja Jaakon isältä joskus sinne jäänyt kalamatkoilla oltaessa. Toinenkin, vielä kuluneempi vanha takki löytyi ja Mikko palasi meluten saaliineen.
— Nyt ei ole enää muusta puutetta kuin tuulesta, riemuittiin.
Sitä odotellen tehtiin nuotio ja jokainen sai nyt koettaa parastaan tärinäin kertomisessa, että aika paremmin kuluisi.
Lassi oli huomannut eteläisellä ilmanrannalla pilven kasvavan ja piti sitä silmällä. Kohta alkoikin haapa kalliolla hiljaa humista ja veden pintaan syntyi tummia juovia. Pilvikin etelän taivaalla kasvoi kasvamistaan ja siellä välähti joskus salama.
— Tuliko lautta hyvin kiinni? kysyi Lassi pojilta.
— Tuli varmasti.
Pian alkoivat laineet lipattaa kallion laitaan ja pojat tunsivat selvästi tuulen kiihtyvän.