Nyt lautta irti ja mars matkalle! komensi Lassi. — Tulee pian sade ja silloin ei ole täällä kovinkaan hauskat olot.
Lautta kannatti hyvin. Melottiin tuulen avuksi sauvoimilla, ja lautta eteni rannasta paremmin kuin olisi osattu odottaakaan.
— Tämäpä on suurenmoista! kehasivat pojat. Sarkaviitasta laitettiin vielä purje, ja se lisäsi vauhtia. Jallu sai väliin lainata Lassille takkiressuaan ja onneksi oli tuulikin lämmintä ja se kiihtyi joka hetki. Laineet keinuttelivat jo lauttaa, niin että oli varottava siltä syvyyteen suistumasta.
Ukkonenkin jyrähteli jo ja salamat valaisivat tummentuvaa taivasta. Vakavina katselivat pojat mantereen rantaa ja vuoroin taakseen, jossa taivas yhä synkkeni. Ulappa kuohui jo valkopäälaineissa ja poikien täytyi laskeutua polvilleen lautalle pysyäkseen sillä. Sitäpaitsi täytyi Lassin ja Jallun meloa voimiensa takaa estääkseen kylmää, joka tahtoi väkisinkin puistatella ruumista.
Jyrisi yhä ankarammin, ja Mikko alkoi vetistellä, mutta ei sanonut mitään. Häntä vaivasi se, että oli näin aiheuttanut Jaakon kanssa heille kaikille yhteisen kärsimyksen. Olisi jo pitänyt tunnustaa, mutta Mikko pelkäsi, että hänet heitettäisiin Jaakon kanssa uimaan.
Jaakko oli kovin kalpea. Hän ei miettinyt muuta, kuin että rannalle päästyä on heti tunnustettava asia pojille, vaikkakin he kuinkakin peittoaisivat. Ei mitenkään voisi jättää tunnustamatta. Ja nyt kun sen tekisi, olisi kuranssauskin ehkä lievempi, kun pojat olivat väsyneitä.
Ranta oli enää vain noin puolen kilometrin päässä, kun jyrähti entisiä ankarammin ja sadepilvi puhkesi. Vettä tuli, niin että romisi.
Pojat luulivat nyt jo voivansa loppumatkan uidakin hätätilassa ja se antoi jälleen varmuuden tunnetta.
— Jopa nyt aivan kaatamalla sataa, sanoi Jallu ja vilu tärisytti pojan leukoja.
— Antaa tulla vain!