Kumpainenkin pojista tahtoi soutaa, näyttääkseen sedälle, mutta enemmän vielä Laila-serkulle taitoaan. Olipa vähällä tulla riita kiivaaksi.
— No, no, venskulit Heikki saa soutaa ensin, komensi setä ja Heikki alkoi vedellä voimiensa perästä. Vene solui ruohikon läpi salmelle.
Oli jo ilta, ja rannoilla kalahteli yösyöntiin lasketun karjan kellot, nuottamiesten äänekäs puhelu ja lintujen iltavirsi. Pojista oli kaikki niin kaunista, että puhelu unohtui. Setä oli ollut kovin hyvä, kun otti heidät tänne ja vielä koko kesäksi.
Verkon laskusta palattua istuttiin illalliselle, ja Laila emännöi taas reippaasti ja istuen serkkuja vastapäätä lennätteli heille kysymyksiä, joihin varsinkin hienoutta tavoittelevan Heikin oli vaikea vastata. Siihen lisäksi täti vielä kyseli äidin asioista ja setäkin lasketteli sukkeluuksiaan.
Veljekset saivat nyt mennä nukkumaan, ja setä tuli kohta kamariin, kun he olivat jo vuoteissaan.
— Onko äiti opettanut teille, pojat, iltarukousta? kysyi hän.
Olihan äiti opettanut, mutta pojat olivat jättäneet jo kokonaan sen käyttämisen ja ihmettelivät sitä, että setä tuli nyt sitä heiltä vaatimaan.
— Se on hyvä tapa, ja kun minä olen nyt teillä myöskin isänä, opetan sen teille.
Ja muutamin sanoin opasti hän poikia, miten oli koruttomasti lähestyttävä Korkeinta.
Setä poistui toivoteltuaan hyvää yötä ja pojat jäivät mietteisiinsä. He olivat pettäneet äitiä, sanomalla hänelle, että lukivat iltarukouksen. Ja se tuntui nyt pahalta.