Heikki tunsi tytön olennosta tulvivan jotain raikasta itseensä. Serkku oli monin verroin mainiompi kuin kaupunkitytöt.
— Tulkaa pian aamiaiselle, sanoi Laila mennessään.
Yöllä oli satanut, ja maa uhosi luomisvoimaa auringon sitä lämmittäessä. Ilma oli tuoksuja tulvillaan. Pojat seisoivat pihamaalla ja vetivät ahneesti henkeensä.
Pihalle ilmestyi työmiehiä. Muuan vanha vaimo kantoi pärevasua aittaan. Eukko oli ruma, ja se sai pojat ilvehtimään. Heikki pääsi vauhtiin ja esitteli naurettavia huomioitaan muistakin työmiehistä, jotka liikehtivät pihalla. Hän ei huomannut setää, joka hänen takanaan nyppi rikkaruohoja kukkapenkistä ja kuunteli.
Setä suoristausi. Hän oli paitahihasillaan ja kasvoilta virtaili hiki.
Hän oli ollut koko aamun juurikasvimaalla.
— Huomenta, pojat! Eikö Hernemaassa ole hyvää unta?
— On, on, setä, ja kaikki on täällä kaunista.
— Niinpä ei sitten saa nauraa työmiehille, eikä varsinkaan vanhoille. Työmies on tuhatta kertaa mieluisampi katsella kuin katukeikari, muistakaa se, pojat.
— Setä on varmaankin ollut jo varhain liikkeellä, sanoi Paavo.
— Onpa niinkin. Ei kesäaamuina henno pitkään nukkua. Huomisaamuna herätän teidätkin jo aikaisemmin, ja sitten mennään kalaan.