Laila oli hypähtänyt kauniisti liinikkonsa selkään ja viiletti jo pellon veräjällä. Hän oli kovin soma. Suortuvat liehuivat vapaana ja kolttu oli hurahtanut ylös.
Paavon valakka lönkytteli hiljalleen ja raudikkokin koetti kuljettaa Heikkiä tasaisesti, mutta eipä sittenkään Heikki pysynyt tasapainossa, vaan alkoi arveluttavasti kallistella ja viimein pudota muksahti.
Laila kääntyi takaisin ja ajoi hänen luokseen. Se on hänelle parhaiksi, koskapa kehui edeltäpäin osaavansa ajaa, ajatteli Laila.
— Nouse pian uudelleen! Äläkä ole noin happaman näköinen, kyllä sinä pian opit.
Loppumatka sujuikin onnellisemmin. Vasikkalauma teki vain Paavolle tepposet. Hännät pystyssä lähtivät ne pakoon hakaveräjällä ja Paavoa rupesi naurattamaan ja niinpä hänkin muksahti alas. Ei toki koskenut.
Palatessa ei sopinut kolmisin kulkemaan rinnakkain ja Paavo jäi tällä kertaa jälkeen.
Laila ja Heikki puhelivat innokkaasti, ja Paavoa harmitti, ettei saanut olla mukana. Hän sai Heikin ja Lailan kaatumaan pistämällä kepin heidän jalkoihinsa ja nauroi kepposellaan.
— Nyt olit tuhma, sanoi Laila.
Se koski niin kovin Paavoon, että hänen piti jäädä metsään. Puun juurella hän istui ja nyyhkytti. Toiset menivät jo kaukana.
Hänestä ei välitetty sen enempää, ei edes Lailakaan, vaikka oli luvannut olla sisko. Hän kirjoittaa heti äidille ja pyytää, että äiti hakee hänet pois. Sittenpähän saa Heikki pitää Lailan kokonaan.