Laila kääräsi pojan pään kainaloonsa ja katsoi häntä silmiin. Se tuntui niin suloiselta ja Paavon toinen suupieli suli jo kokonaan.
— Mitäs, kun sanoit minua tuhmaksi, sanoi hän hiljaa.
— Voi sinua, pikku hupakko!
Laila suuteli poikaa, ja silloinpa pilkahti jo pojan silmissä päivä paistamaan.
Mentiin. Paavon käsi ei ylettynyt Lailan kaulalle ja hän sai luvan pitää sitä tytön vyötäisellä.
— Ja sitten kun sinä menit Heikin käsikynkässä äsken, sanoi Paavo.
Laila nauroi.
— Mutta pitäähän minun olla hyvä myöskin Heikille, sanoi hän. — Ajattelehan, jos sinä olisit Heikki ja minä syrjäyttäisin sinut, enkä olisi hyvä. Mitäs sanoisit?
— Se suututtaisi minua niin hirveästi, virkkoi poika mietteissään.
— Ja onhan hän sitäpaitsi minun veljeni niinkuin sinäkin.