Kylläpä tuntui raikkaalle ruumiissa. Ja ruokapöydässä aivan sulivat suuhun tädin herkut, piirakat ja pannukakut.
— Ja nyt mennään joukolla ongelle, sanoi Niilo. — Tänään minä varmaankin saan sen suuren ahvenen, jota olen Jumalalta pyytänyt, sanoi hän.
Heikkiä pyrki naurattamaan.
— Ei saa nauraa Niilolle, sanoi täti. — Vaikka ei Niilonkaan tarvitse Jumalalta anoa erikoisemmin isoja ahvenia, jatkoi hän. — Pitää ottaa kaikki yhtä kiitollisesti vastaan.
Siinäkös alkoi touhu, kun onkia laitettiin kuntoon. Juostiin vapoja metsästä, ja Lailan piti etsiä viimekesäisiä ongenkohoja.
— Tallettakaa te lapsikullat aina hyvin kaikki tavaranne, niin ei tarvitse etsiä, neuvoi äiti. — Hyvään järjestykseen on opittava jo nuorena.
Vavat ja vehkeet saatiin venheeseen, ja hyvä oli alku ruohikon rinnassa. Laila sai ensimmäisen ahvenen ja riemuitsi. Toiset odottivat jännityksellä, milloin nykäisisi.
Paavo näytti hyvin harkitsevalta.
— Kyllä se on niin, että tuommoisen hyvän tytön onkea ne syövät ensiksi, arveli hän. — Samahan tuo on. Kyllä minä sen ilon sinulle suon, jatkoi hän.
— Paavo taas laskettelee… niinkuin et tässä sinä yhtä hyvä olisi, tuommoinen pieni nallikka, sanoi Laila.